Mie luulin ja sitten mie ajattelin.

Mites tein perheessä tuo perheen sisäinen tiedonsiirto pelaa? Onko kaikki kristallinkirkasta pelkästä elohiirestä vasemmassa alaluomessa vai joutuuko ihan kädestä (molemmista) pitäen ja silmiin katsoen yksinkertaisilla ja lyhyillä lauseilla sanomaan asian ja tekemään tarkistuskysymykset?

Monestihan kuulee sanottavan, että pitkän aikaa yhdessä olleet tietävät toistensa ajatukset ja tuntuvat elävän samaa elämää kahdessa eri vartalossa jotenkin ymmärryksen rajat ylittävällä linkillä kiinni toisissaan. Minusta tuntuu, että tuo on jonkinasteista urbaanilegendaa ja yhteisellä kollektiivitajunnalla luotu ihannekuva harmaahapsisista vanhuksista puistonpenkillä toisiaan katsellen ja sädehtien ympärilleen elämää suurempaa rakkautta toistensa ajatuksia tutkiskellen.

Kyse lienee kuitenkin ihan luonnollisesta oppimisesta. Tarpeeksi kauan kun on yhdessä, niin oppii toisen tavat ja teot ja oppii vieläpä yhdistämään ne tiettyihin riippuvuuksiin ja tapahtumaketjuihin. Aamulla Martta ottaa kupin kahvia ja kahden hörpyn jälkeen nousee pissalle. Pissalta tullessaan Marttaa pyysi ensimmäiset 30 vuotta kaatamaan lämmikettä kahviin, nyt tiedän jo nousta kun vessan ovi käy kahvipannu valmiina.  Kypsissä kymmenissä nämä maneerit ovat jo niin syvällä ja toistuneet jo niin monta kertaa, että tokihan se vaikuttaa mystiseltä ajatusten luvulta.

Onhan toki meissä kaikissa yksilöllisiä eroja. Jotkut meistä ovat herkempiä oppimaan näitä tapahtumaketjuja ja osaavat mielessään pelata sisäisen shakkiottelun mahdollisista siirroista ja valita niistä todennäköisimmän, jolloin kahvipannu on kädessä juuri oikealla hetkellä. Joillakin taas yksinkertaisimmankin toistuvan asian havainnointi ja oppiminen on työn ja tuskan takana ja kumppani saa kerta toisensa jälkeen käsiinsä haaleaa sumppia. Tästä saikin hienon linkin aikaisempaan pätkääni aallonpituuksista. Eiköhän niillä ole oma osansa tässäkin mystisessä yhteydessä.

Meillä, jotka olemme vielä matkalla tuonne puistonpenkille, on vielä kasvaminen niin paljon kesken, ettei niin kestäviä maneereja ole vielä ehtinyt muodostua ja viiden vuoden ajan opittu aamukakka akuankan kanssa saattaa muuttaa ajankohtaansa monella minuutilla eikä se sielunkumppani pystykään ennustamaan kupintäydennysajankohtaa samalla varmuudella kuin 30 vuotta vanhempi äitinsä oman sohvaperunansa kohdalla.

Pahimmillaan tämä johtaa tietenkin siihen, että pyrimme pontevasti tätä mystifioitua ihannetilaa kohti ja sinnikkäästi tulkitsemme kumppanin nykivää korvalehteä tai kurtistettua kulmakarvaa ja luomme linkkejä mielessämme tilanteisiin, joissa se ennen tapahtui tai, mikä vielä karmeampaa, tilanteisiin joissa se mielestämme kuuluisi niin tehdä. Mitäpäs muuta siitä seuraakaan, kuin niitä tilanteita, joissa mie luulin ja sitten mie ajattelin ja kyllähän sie aina ennenkin tai ainakin minusta siun olisi pitänyt ja sitten olemme myöhässä oopperasta kun se paras paita ei olekaan silitetty tai pikkukaalepin vaippa ei olekaan vaihtunut itsekseen.

Älkääkä nyt kuvitelkokaan, että tätä tapahtuu vain perheissä. Työpaikoilla, harrastuksissa ja lasten kanssa aivan samaa tulkintaa tapahtuu ja vieläpä aivan yhtä kolkoin seurauksin. Olisikohan mein kaikkien syytä aina silloin tällöin unohtaa telkkarin Mentalistit ja Valheentulkitsijat ja ihan vanhanaikaisesti ottaa kiinni kädestä (molemmista) ja kysyä?

Jaa Facebookissa tai sähköpostillaShare on Facebook
Facebook
Email this to someone
email
Kategoria(t): Perhe-elämää. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

6 vastausta kohteessa Mie luulin ja sitten mie ajattelin.

  1. Annika sanoo:

    Asioita on tottunut pyörittämään tietyllä tavalla ja kun toinen tulee ”sotkemaan” suunnitelmat tietämättömyydellään ei asiat menekkään niin kuin olit suunnitellut. Jos esimerkiksi ei ole saanut käskyä hakea harkoista sinne ei tarvitse suinpäin kiireessä ja kiukuissaan sännätä sillä asia on JO hoidossa. Sitä ei ole vaan tullut sanottua ääneen kun oletus on, että toinen tietää sen. Ääneen puhuminen ja kalenterin käyttö ovat oivia apukeinoja toisen informontiin. 🙂

  2. Ruskeanaapuriäiti sanoo:

    Ja sitten on niitä ketkä ei yksinkertaisesti edes ajattele eivätkä näin ollen opikaan. Tai ajattelevat vain omaa napaa. Terveisin naapurin pessimisti 🙂

  3. Jarkko sanoo:

    Loistavia elämän huomioita jälleen.

    Meillä jouduttiin kieltämään ESP:n käyttö ja siirtyä takaisin ihan verbaaliin viestintään, ettei tulisi oletettua sitä, ”pitäishän sun tietää kun mä ajattelin ainakin niin”. Tämä vähensi kovasti niitä klassisia ”Mistä sä nyt oot vihainen?” ”Pitäishän sun tietää!”-tilanteita.

    Tosin oppia lienee sekin, kun minä perusmiehiseen tyyliin heitän vaimon monologiin (siis tärkeään ohjeistukseen) säännöllisin väliajoin automaattisia kuittauksia (ACK tietoliikennetermein), muutenhan yhteys voitaisiin tulkita olevan poikki.

    Tämä tapahtuu siis tyyliin – ”Joo, ymm, juu, joojoo, tottakai”. Jos on kyse oikeasti tärkeästä asiasta, vähän ajan päästä kuuluu: ”Mitä mä just äsken pyysin sua tekemään kun mä oon siellä risteilyllä?”. Tässä kohtaa tapahtuu jostain syystä kuittaavan osapuolen fokuksen hyvin pikainen uudelleenkohdistus siitä kovin mielenkiintoisesta juuri saapuneesta akkarista viestinnän lähteeseen. Eli vaimo ainakin on täällä oppinut mitä eroa on viestin vastaanotolla ja viestin ymmärtämisellä.

    Eli kuten näet, ainakin minä olen kovin kaukana tuosta automaattisesta ajatusten luvusta.

    • Markus sanoo:

      Tästä me ollaan joskus aiemminkin keskusteltu 😀 Fokus on tietty kohdistettava omien pidemmän aikavälin intressien mukaisesti, eikä alokasmaisesti pitäytyä lyhyen tähtäimen tarpeiden tyydyttämisessä (akkari).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Varmenne * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.