Mikä ihmeen ”kiusaaminen”?

Blogsautuskynnys ylittyi. Ei rimaa hipoen eikä niukasti karvan mitalla vaan ihan kunnollisesti, reilusti ja väkivaltaisesti.

Sosiaalinen media pullottaa ja tursuilee jaettuja poliisin, julkkisten, uutistoimitusten ja yksityishenkilöiden tuottamia toinen toistaan tunteikkaampia kuvia, kappaleita ja lyhyitä kirjoituksia koulukiusaamisesta joita sitten suurin joukoin jaetaan ja sympataan. (hienoa sinänsä tietoisuuden lisäämisessä) Pieniä tarinoita siitä, miten joku vie pipon, joku piilottaa kännykän tai pilkkaa. Nyt jumaliste! Tässä ei ihan oikeasti ole kyse siitä, että joku pilkkaa koulumatkalla tai piilottaa kännykän!

Tässä on kyse siitä, että nuori lapsi tai teini, ihminen, itkee itsensä uneen joka ikinen ilta eikä halua enää herätä.

Tässä on kyse siitä, että joka ikinen aamu ihminen ei keksi ainoatakaan syytä avata silmiä ja olla olemassa, vaan kehittyvät ja kasvavat aivot täyttyy siitä, että miten tämän kurjuuden lopettaisi niin, ettei varmasti jäisi kitumaan.

Tässä on kyse siitä, että kaunis nuori ihminen vahingoittaa itseään siksi, ettei hänen omat ajatuksensa salli hänen olla kaunis.

Tässä on kyse siitä, että ne ihmiset joiden kanssa pitäisi olla hauskaa ja kulkea samoja kasvun polkuja puukottavat selkään, vatsaan ja raajoihin ja iskevät juuri niihin kohtiin, jotka ovat herkimpiä ja haavoittuvimpia niin kovaa, että se kipu kätkee alleen kaiken muun.

Tässä on kyse siitä, että ihan jokainen pienen ihmisen voimanripe kuluu pelkästään olemassaolemiseen eikä aina riitä edes siihen. Oppimiseen, koulutyöhön, sosiaalisuuteen tai leikkimiseen jää mitään.

Tässä on kyse siitä, että ympäröivä maailma peittää sinut alleen ja hitaasti mutta varmasti musertaa sinut jokaisella pilkallisella katseella, huudolla, huomautuksella, opettajan olankohautuksella, säälivällä katseella ja tuuppauksella niin, että oikeatkin avuntarjoukset hukkuu samaan tappavaan, murskaavaan ja uskomattoman ylivoimaiseen hyökyaaltoon.

On tilanteita, asioita ja ympäristöjä, joissa pontevakaan asioihin puuttuminen, keskustelu tai paimentaminen ei enää auta. Näennäinen tai ohimenevä helpotus saattaa syntyä valvonnalla tai kielloilla, mutta vahinko on tapahtunut jo kauan sitten. Meidän aikuisten tehtävä on antaa pakotie, ulospääsy ja sytyttää se valo siellä tunnelin päässä. Meidän pitää pystyä antamaan vaihtoehto ja herättää sammunut toivo uudestaan. Minun pitää pystyä kertomaan lapselleni, että sen ei ole pakko enää sietää, kestää ja jaksaa proven weight loss supplements.

Mein Ilonan ei ole enää pakko mennä kouluun.

Jaa Facebookissa tai sähköpostillaShare on Facebook
Facebook
Email this to someone
email
Kategoria(t): Perhe-elämää. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

20 vastausta kohteessa Mikä ihmeen ”kiusaaminen”?

  1. Jorma sanoo:

    Juurikin näin.

    Toisessa kädessä on kuitenkin vielä se muna, että miten ihmeessä me nykypäivän aikuiset olemme selvinneet hengissä tähän päivään saakka? Miten maailma on meidän käsissämme muuttunut niin radikaalisti, että lasten kasvuun omalla tavallaan kuuluvat vastoinkäymiset ja ikävät kokemukset ovat nykyisin kohteensa täysin lamauttavia tai traumatisoivia?

    En vähättele kiusaamista sinänsä enkä todellakaan sitä että joukkopahoinpitely – oli se fyysistä tai henkistä – on sairaan yhteisön sairas ilmentymä. Ja yhä vaan yleisempi ilmentymä lasten heikosta oikeudentajusta. Mistä tämä kertoo ja kumpuaa?

    Valitettavasti on meidän aikuisten asia pitää huolta siitä, että koululainen uskaltaa ja haluaa mennä kouluun. Valitettavasti meidän aikuisten pitää itsekin pitää huolta siitä, että työyhteisössä ketään ei jätetä koneen jalkoihin tai sorreta ties minkä syyn takia.

    Heikoimmalla ei yleensä ole mitään millä puolustautua, ja jos tuntee jäävänsä yksin tai syrjityksi, jääkin yksin ja syrjityksi. Kun ei uskalla avata suutaan uuden iskun pelossa.

    Ja noitten kokemusten kaiut kuuluvat pitkälle aikuisikään, uskokaa pois.

    J

    • Markus sanoo:

      Hyvin puhuttu ja ainakin isän näkökulmasta aina läsnä oleva kysymys. ”Kyllähän minäkin pärjäsin” tai ”mitä tuo nyt on, ainahan sitä on koulussa naljailtu”.

      Tasapainoinen, terve ja normaalin itsetunnon omaava ihminen usein osaakin asettaa vastoinkäymiset mittakaavaan ja kontekstiin ja porskuttaakin usein eteenpäin ja kiusaava osuus siirtyy seuraavaan maaliin.

      Tilanne on toinen välittömästi, jos kiusaamiseen liittyy joku altistava tekijä kuten nyt vaikka henkisen kasvun solmukohta ja kynnys, työuupumus tai joku muu tasapainoa merkittävästi heiluttava tekijä ja kun tasapaino on menetetty sen saavuttaminen on huomattavasti suurempi ja pitkäkestoisempi työ kuin se, että kiusaaminen kielletään.

      Kokonaiskokemus on se ratkaiseva asia, ei absoluuttinen kiusaamisen määrä, muoto tai kesto.

      • Jorma sanoo:

        Samaa puurokattilaa kierretään, huomaan.

        Meinaan ihan samaa asiaa puhutaa, omilla tavoillamme tuomme esiin niitä kireimpiä solmuja.

        J

  2. Tanja sanoo:

    Kun me oltiin pieniä ei ollut nettikiusaamista, sosiaalista mediaa eikä kännyköitä. Kiusaaminen rajoittui enemmän tiettyihin tilanteisiin. Harvoin uskallettiin kotiin asti tulla kiusaamaan tai soittaa ilkeitä puheluita perheen yhteiseen lankapuhelimeen. Olisi voinut tulla seurauksia. Nykyään ei tule. Uskoisin että meidän aikamme kiusaamista, vaikkakin brutaalia, ei voi mitenkään rinnastaa siihen mitä kiusaaminen on tänään.

    • Markus sanoo:

      Pitää erinomaisen hyvin paikkaansa. Kaikki on tavoitettavissa kaiken aikaa. Myös pahassa.

      Kiitos kovasti kommentistasi!

  3. yksi entinen lapsi sanoo:

    Muistan miten meidän luokalla eräitä kahta tyttöä koko luokka syrji. Minäkin siinä muiden mukana. Oltiin silloin viidesluokkalaisia, eli aika isoja jo. Muistan ettei kukaan nähnyt siinä mitään erikoista, eikä kukaan tainnut edes pitää sitä kiusaamisena. itse en varmasti suonut asialle ajatustakaan, joku kummallinen sosiaalinen normi vain oli, ettei niiden tyttöjen kanssa leikitty eikä heitä otettu mukaan. Olen jälkeen päin ihmetellyt että miten yksikään opettaja ei puuttunut siihen mitenkään? En muista että kukaan olisi ottanut luokkaa puhutteluun että nyt prkl ihan oikeasti tuo on väärin. Itse en ihan vilpittömästi ymmärtänyt tilannetta ja väitän että olin silloin ihan tavallinen peruskiltti ystävällinen tyttö, en mikään kiusaajan profiilia kantava elämäänsä tyytymätön monottaja. No, seuraavana vuonna luokat pistettiin uusiksi ja en tiennyt miten näiden tyttöjen kävi, mutta myöhemmin kun muistelin sitä tilannetta, niin minulle alkoi valjeta että olin muiden mukana tekemässä niiden tyttöjen joka päiväisestä elämästä varmasti hirveää. Minulla oli asiasta tosi paha olla ja osaksi siitä syystä olin aktiivisesti mukana tutor-toiminnassa koko yläaste-lukio kouluaikani ja silloin meille painotettiin paljon kiusaamisen ehkäisyä. Mietin usein missä kaikki se valistus oli kun sitä olisi tarvittu, miksei kukaan aikuinen puuttunut siihen viidesluokkalaisten aivan selkeään syrjintään? Minua mietitytti vuosia miten heidän kävi, mitä heille kuuluu. Tapasin vuosi sitten henkilön joka tunsi heidät aikuisena, kysyin että mitä heille kuuluu. Jotenkin toivoin, että luokan/koulun vaihdos olisi tehnyt tehtävänsä, että he ovat sen jälkeen menestyneet ja asiat ovat hyvin. Ikäväkseni sain kuulla, ettei asiat olleet juuri muuttunueet vaan myös uusi luokka oli syrjinyt tyttöjä 🙁 Molemmat kärsivät yhä aikuisena vakavista mielenterveysongelmista. Veti tosi hiljaiseksi. Sanoin tälle heidän tutulleen ihan suoraan että tajusin vasta teininä miten kohdeltiin koko luokka heitä lapsena ja se tuntuu minusta yhä pahalle ja jos vain voisin tehdä menneiden hyväksi jotain, niin tekisin. Juteltiin pitkä tovi ja lähetin hänen mukanaan varovaiset terveiset näille tytöille, että kunpa heidän ei olisi tarvinnut käydä sitä läpi, kunpa olisin ymmärtänyt. Eipä varmaan paljon lämmitä enää näin monen vuoden jälkeen, enkä oikein tiennyt olisiko pitänyt vanhoja haavoja auki repiä mokomilla terveisillä, mutta jotenkin halusin, en tiedä, kai saada heille sanan siitä miten pahoillani olen edelleen aikuisena siitä mitä he joutuivat kestämään.

    Ja edelleen minä vain ihmettelen, että missä kaikki aikuiset olivat?

    Lapsi ei välttämättä osaa kertoa, ei kiusaajan eikä kiusatun roolissa missä mennään ja mitä tapahtuu ja miksi, mutta ihmettelen miten näitä tarinoita riittää että opettajan silmien alla jotain kiusataan ja syrjitään eikä kukaan puutu. Opettajienkaan niskaan en halua tätä asiaa yksin kaataa, ongelma ei takuulla ole heistä lähtöisin ja opettajilla on varmasti kädet täynnä luokkien kanssa. Miksi opettajalla on kädet niin täynnä, että lasta ei ehditä auttaa?

    Peukku sinulle Markus että teet konkreettisia tekoja!

    Kunpa yksikään ihminen ei joutuisi muistelemaan yhtäkään pätkää elämästään ja miettimään ”kunpa olisin tehnyt jotain”.

  4. Johanna sanoo:

    Minua kiusattiin yläasteella. Koko luokka osallistui siihen vähän niin kuin nimim. Entinen lapsi yllä kuvailee, aktiivisesti tai passiivisesti. Tilanne onneksi korjaantui lukiossa kun luokalle ei tullut yhtään samaa oppilasta. Markus, sinä olit yksi niistä uusista luokkakavereista, jotka auttoivat itsetuntoani korjaantumaan niin ettei kiusaamisesta tullut pahempaa traumaa minun kohdallani. Olen jälkeenpäin ajatellut, että kokemus ei ollut pelkästään paha. Toivottavasti olen oppinut jotain, koska kyllä myös aikuiset osaavat olla niin lapsellisia että kiusaavat tosiaan.

    • Markus sanoo:

      Iso kiitos komentistasi ja Voi miten älyttömän kivaa, että olin mukana siellä kivassa osuudessa! <3

  5. Jalkko sanoo:

    Varmaan jokainen on koulussa aktiivisesti tai passiivisesti kiusannut. Toiset rankemmin, toiset ”huumorilla”. Monesti lapsen empatian taju on vielä hyvin alkeellista ja joukossa vielä heikompaa.

    Itse kun koki kiusaamista yhtenä vuotena, itseä helpotti, kun tajusi että nuo eivät oke mitään euudinkeksijöitä ja kousaus johtuu pitkälti siitä. Että kokivat kateutta ja ehkä uhkaakin.

    Toki jos ei ole yhtäkään kaveria, joka hyväksyisi itsesi, alkaa mennä tosi vaikeaksi. Siksi Markuksen tekstin kaltaiset tekstit pitäisi lukea ääneen luokissa. Näin tehtiin eräässä luokassa. Lopoutulemana oli, että kaksi kiusaajista järkyttyi niin pahasti silmien avautuessa, että itkivät vuolaasti ja siinä tapauksessa ongelma poistui.

    • Markus sanoo:

      Kiitos kommentista Jarkko!

      Ennaltaehkäisevät ja korjaavat temput luokissa ja kouluissa on juurikin mainitsemallasi tavalla ihan älyttömän tärkeitä ja tarpeellisia!

      Yhtä tarpeellisia on kuitenkin aidosti toimivat ja todelliset vaihtoehdot koulukiusatun koulunkäynnille ja mahdollisuus, kyky ja aika suorittaa oppivelvollisuus ilman päivittäistä ja jatkuvaa pelkoa ja ahdostusta.

      Kaikki omalla osuudellansa, niinko sanotaan 🙂

  6. Kannatan tämmöisessä tapauksessa ehdottomasti kotikouluun jäämistä. Ei kannata missään nimessä murskata tytön itsetunnon rippeitä uudella yrityksellä. Meillä on hyvät kokemukset Feeniks-koulusta, joka perustuu netti-opiskeluun ja niillä on myös kivoja tapaamisia silloin tällöin, missä KETÄÄN EI KIUSATA. Jos haluatte kysellä lisää kokemuksia Feeniks-koulusta, niin lähettäkää sähköpostia.

  7. Riikka sanoo:

    Ilonalle terveisiä: Olet juuri niin täydellinen ihminen kuin itse uskot ja haluat. Muiden mielipiteillä ei ole väliä. Olet paras juuri sellaisena kuin olet!

  8. Annemari sanoo:

    Taas hieno ja puhutteleva kirjoitus sinulta erittäin tärkeästä asiasta! Yksi asia, josta ainakaan minun kouluaikoinani ei puhuttu kiusaamiseen liittyen oli se, että pojat ja tytöt saattavat kiusata hyvinkin eri lailla. Hikipinkona rillipäänä olin itsekin satunnaisesti ”tyttöjen kiusaamisen” (selän takana pahan puhumisen, ilkeät naljailut tms.) kohde, mutta tuohon aikaan mietin monesti esim. toisiaan töniviä poikia nähdessäni että onko tuo nyt kiusaamista vai leikkiä – enkä sanonut mitään koska en ollut varma. Kiusatun kannalta on todella ikävää, ettei 50% luokasta tämän takia välttämättä edes tajua hänen olevan kiusattu.

    • Markus sanoo:

      Kiitos kovasti kommentista!

      Niinko jo aiemminkin todettu, niin ei ole olemassa absoluuttista kiusaamisen määrää, vaan se mikä toiselle on veljellinen tuuppaus on toiselle puukonisku sieluun. Jonkun se vain pitäisi nähdä ja tajuta 🙂

  9. Marianne sanoo:

    Itselläni on nyt takana 18 vuotta opettajuutta ja niistä varmaan 16 vuotta olen ollut enemmän kuin vähemmän tekemisissä kiusaamisen kanssa (KiVa, verso yms. ja niitä edeltävät toimenpiteet). Kiusaaminen jättää aina haavat kiusattuun, mutta siitä uskallan olla eri mieltä, että onko kotikoulu se ratkaisu siihen, jos koulu ei saa kiusaamista loppumaan. Kotiin jääminen kun muistuttaa joka päivä siitä ongelmasta. Jos oman lapsen kohdalle osuisi, niin ensin käytäisiin oman koulun keinot ja jos se ei riittäisi, niin sitten vaihtuisi koulu. Kotiin jäämisellä on keskiverrosti ollut vielä huonompia kohtaloita (todella huonoja) kuin mitä on ollut siitä, että on vaihtanut uuteen ympäristöön. Nuoret kuitenkin haluavat niitä kavereita ympärilleen ja jokaisella on oikeus löytää se oma paikka maailmasta. Kouluja on niin ERILAISIA ja niissä olevat oppilaatkin ovat hyvin erilaisia ja taatusti erilaisellemmallekin oppilaalle löytyy se paikka, josta löytyy se joku omanlainen porukka, joka suojaa siltä kiusaamiselta.

    Harkitkaa vielä tarkoin, että onko oikeasti lapsen kannalta parasta tuo kotiin jääminen.

    • Markus sanoo:

      Kiitos kovasti kommentistasi!

      Kouluja on ihan taatusti ja tietenkin erilaisia, ihan niinkuin on opettajia, lapsia ja ihmisiä ylipäätään. En halua yhtään tarkemmin mein tilanteeseen mennä, mutta tuo sosiaalisuuskortti on tullut vastaan useaankin kertaan näissä keskusteluissa. Sosiaalisuutta on hirmuisen monenlaista ja on aika lapsellista ajatella, että sosiaalisuuden, yhteenkuuluvuuden ja porukassa asioiden tekemisen ainoa lähde on koulu. Koulu on se paikka missä tavallisesti lapset paljon aikaa viettää ja on helppo ajatella, että siellä tavataan kavereita samalla kun opiskellaan ja opitaan.

      Totuus kuitenkin on se, että kuten juuri totesit niin kouluja on erilaisia. Täytyy muistaa, että me kaikki olemme erilaisia ja suomalainen koulu kaikesta erinomaisuudestaan ja edelläkävijyydestään huolimatta verrattain huonosti taipuu erilaisuuden kanssa. Opettajien tai oppilaiden. Joidenkin sosiaalisuus toteutuu parhaiten seurakunnan nuortenilloissa tai netissä, joidenkin sosiaalisuus koostuu välitunneista ja futistreeneistä. Joskus se sosiaalisuus menee jopa oppimisenkin ohi, hyvässä tai pahassa.

      Mein tilanteessa ei kannata ollenkaan kuvitella, että ensimmäisen tilanteen tullen nostetaan kädet pystyyn, vaan kyllä asiaan on perehdytty erinomaisen useilta eri näkökulmilta ja mahdollisimman monia mahdollisuuksia huomioonottaen. Ja tietysti ja koko ajan tutkitaan, ajatellaan ja pohditaan eri mahdollisuuksia 🙂

    • Yhänyymi sanoo:

      Tuon tähän omakohtaisen kokemukseni, jonka perusteella olen täysin vastaista mieltä. Itseäni kiusattiin koko ala-aste, ei ehkä kovinkaan ”vakavasti”, fyysistä väkivaltaa ei koskaan ollut eikä henkilökohtaista tilaani fyysisesti loukattu koskaan (paitsi yhden kerran, jolloin postiluukustamme työnnettiin käytetty(?) kondomi ja jäälohkareita, jotka jouduin peloissani siivoamaan pois ennen vanhempien tuloa), vaan enemmänkin selän takanapuhumista ja eristämistä. Tämän seurkauksena itsetuntoni oli totaalisen pohjamudissa, enkä (nyt asioita jälkikäteen käsiteltyäni ymmärrän) oppinut koskaan olemaan sosiaalinen ihminen ryhmässä. Ala-aste meni vielä ihan mukavasti, mutta yläasteelle siirryttyä koko korttitalo kaatui ja masennun niin pahasti, että käytännöllisestikatsoen kuolin. Minua hoitaneet tuolloin hoitaneet tahot olivat juurikin tuotamieltä, että koulussa oleminen on minulle paras mahdollisuus selvityä elämässäni tulevaisuudessa.

      Asiat eivät parantuneet ja ylästeen aikana sitten eritstyin ikätoverieni lisäksi aikuisista ja tuloksena oli se, etten kertakaikkiaan kyennyt uskomaan sitä, että joku ihminen oikeasti voisi auttaa minua. Osastokierteen ja kymmenenvuoden terapian jälkeen olen lähestulkoon toimintakykyinen, mutta ikätoverieni seura ahdistaa edelleen enkä aina osaa suhtautua hyvämieliseenkään naljailuun ja saatan ”vastata samalla mitalla”, mikä yleensä menee sitten osuukin jo liian hyvin kohteeseensa. Tämä ei tietenkään auta ystävyyssuhteiden luomisessa nykyäänkään ja jään sosiaalisissa tilanteissa mielelläni taka-alalle, jotten joudu kommunikoimaan muiden kanssa.

      Että kiitos vaan sosiaalistamisesta.

  10. Markus sanoo:

    kiitos kommentista.

    Olen iloinen, että sinulla on jo kuitenkin tunne paremmasta.

    Mein kohdalla, kuten ehkä taisin jo sanoakin, en ole ollenkaan huolissani sosiaalisuudesta. Tahdon, että koulussa voisi kaikki keskittyä kouluun eikä selviämiseen.

    Kaikki ovat erilaisia eikä oikeita vastauksia ole, ainakaan yleispäteviä.

    Kaikkea hyvää sinulle ja kerro jos voin auttaa jotenkin 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Varmenne * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.