pelasta minut jos sinulla on aikaa

Tämä nimenomainen biisi on vaivannut minua jo lähestulkoon siitä asti kun sen ensimmäisen kerran radiossa kuulin. Tai siis ei itse asiassa tämä biisi, vaan aina silloin tällöin vastaantuleva perinjuurin häiritsevä tästä laulustakin kuultava ajatus siitä, että joku ihannepuoliso tulisi ja pelastaisi. Parantaisi mitä tahansa pilkkukuumeesta paksusuolensyövän kautta närästykseen. Muuttaisi maailman joksikin utopiaksi, jossa kaikki on hyvin. Haloo?

Kun nyt arvostan.net on pikkuisen profiloitunut parisuhdeblogiksi, niin jatketaan samalla linjalla 😀

Jos sinulle annettaisiin vaihtoehtoisia kumppaneita kaksi, joista pitäisi valita (Täysin hypoteettinen ajatusleikki siis), ja kumpikin ehdokas olisi noin perusteiltaan ja ajatusmaailmoiltaan joltisestikin passeli ja olennaisilta osiltaan ihmisoliota muistuttava siinä määrin, kun nyt itse kenenkin määritelmä parisuhteen puolikkaalle on rajoittava ja näissä kahdessa olisi oikeastaan vain yksi ero, niin kumman ottaisit? Ai niin, se ero tietenkin, hölmö minä… Toinen heistä on omillaan toimeentuleva, sukkansa puhdistamaan ja parittamaan kykenevä, ruokakaupasta eväänsä noutava ja niistä eväistä vielä ruokaa aikaansaapa ihmisyksilö joka ei panikoi yksinoloa, eikä haudo itse- tai muutuhoisia ajatuksia ja toinen on onneton, uneton, vaatteeton, alaston, neuvoton ja nälkäinen ja kaipaa pelastajaa.

Näin kärjistäen kirjoitettuna vastaus on tietenkin itsestäänselvä. Se omissa nahoissaan viihtyvä ja itsensä ilman apua koossa pitävä varpaankyntensä itse leikkaamaan kykenevä on oletettavasti huomattavasti houkuttelevampi vaihtoehto. Miksi sitten niin usein kuulee/lukee/näkee teevessä niitä parisuhdehässäköitä joissa toinen on perusterve ja hyvä rotunsa edustaja ja toinen siihen ripustautuva itsetuhoinen ja pelastusta kaipaava? Miksi kukaan edes tahtoisi taakakseen sellaista perässävedettävää? Tässä ajatusleikissä on toki huomioitava erilaiset elämäntilanteet ja sairaudet, jotka ovat tottakai asia erikseen ja kaikki parisuhteet ovat toki jossain edellämainittujen välimaastossa.

Minusta parisuhde on ehkä parhaalla pohjalla silloin, jos molemmat osapuolet ovat jotakuinkin itsellänsä elinkelpoisia. Kovin epätasapainossa olevat arvot, kyvyt ja kypsyys aiheuttaa helposti kodin sisällä painetta ja valtapeliä, jos kumppanukset ovat kovinkin eri asemalla elämänjunassa. Kotityöt, raha-asiat, seksi ja kaikki muutkin perheen perusasiat asettuvat uomiinsa sulavammin, jos molemmat lähtökohtaisesti pystyvät kaikkiin perheen ja kodin normaaleihin toimintoihin ja askareisiin ja perheen sisäisellä työnjaolla päätetään tai automaattisesti omaksutaan sitten miten ja kuka asiat hoitaa.

Saattaakin olla, että on parempi jättää pelastamatta ja antaa rauhassa kasvaa ja omaksua itsensä ja oma elämänsä ennenkuin lähtee opettajaksi ja kainalokepiksi. Samoten voisi olla hyvä tutkia itseänsä ja oma olemisensa ennenkuin ripustaa itsensä unelmien prinssin tai prinsessan lahkeeseen tai helmaan naukumaan pelastusta.

Vai mitä mieltä itse olet? Kaipaatko pelastajaa ja jaksaisitko pelastaa vai ottaisitko mieluummin kumppanin?

Jaa Facebookissa tai sähköpostillaShare on Facebook
Facebook
Email this to someone
email
Kategoria(t): Perhe-elämää. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

19 vastausta kohteessa pelasta minut jos sinulla on aikaa

  1. Kumppani mulle, kiitos. Ilman muuta. Toinen asia tuossa laulun lauseessa häiritsee myös: puolisolla on kyllä oltava ’aikaa’ pelastaa kumppaninsa silloin, kun sellaiselle (toivottavasti harvakseltaan) on tarvis. Eikä sitä tarttis edes joutua erikseen anelemaan.

  2. -jane- sanoo:

    perkele, karkas, poista se äskeinen….

    Mua häiritisee se että laulussa sanotaan “jos sinulla on aikaa”. Eikö pelastamisen pitäisi olla vapaaehtoista ja jos toinen sen oikeasti haluaa tehdä niin aikaa on.

    Markus, jos kirjoituksessa mainitaan sanat seksi tai kuukautiset , niin siitä täytyy varoittaa kirjoituksen alussa. Muuten tällaiset herkät ihmiset kuten minä voivat vetäistä henkeensä, saada paniikkikohtauksen tai muuten vaan järkyttyä

    • Markus sanoo:

      Juuri samoilla mennään kuin Anikin tuossa äsken 😀

      Mie koetan laittaa huutomerkin alkuun, jos tiedossa on panikoitsentaa ennakoivaa sisältöä 😛

  3. Tytti sanoo:

    Mie heti ripitin Markusta, kun en oikein tykännyt tästä. Ymmärrän juu, että tasaveroisen parisuhteen kantava ajatus ei voi olla pelastaja – pelastettava -asetelma, mutta ei se välttämättä ole toimimaton yhdistelmä. Ehkä pääpaino on tossa _tasaveroisessa_? Pelastumisen tai pelastamisen tarve ei tietysti ole mikään oikotie sinne tasaveroiseen parisuhteeseen.

    Silloin tällöin kukainenkin sitä pelastusta kaipaa. Vaikka jos kissa raapaisee käteen ja tarvii äkkiä laastaria. Joskus vähän suurempiakin pelastuksia.

    • Markus sanoo:

      Ehkä mie en oikein osannut kirjoittaa. Ehkä tuossa ”tasaveroisen” paikalla kuuluisi olla tasapainoinen?

      Tietysti laastarin laittamisen tai kotitöiden tekemisenkin voi laskea pelastamiseen, mutta mie lähinnä tarkoitin sitä tilannetta, jossa se pelastaminen tai parantaminen on suhteen lähtökohtana kiintymyksen tai rakkauden sijaan.

      Hyvä, kun oikoluet, niin ei tule kirjoitettua mitä sattuu <3

  4. Makka sanoo:

    Kyllähän se niin on, että toimivassa parisuhteessa ollaan tasavertaisia. Toki niitäkin ihmisiä löytyy, jotka tietoisesti tarkoituksella valitsevat ”heikomman” puolison itselleen. Varmasti molemmille osapuolille kuluttavaa.

    Mutta millä sitä tasa-arvoa oikeasti mitataan? Työnjaolla kylläkin, mutta myös miten paljon arvostaa toisen tekemää (pientäkin) työtä. Pitääkö pyytää miestä auttamaan ruoan laitossa, vaikka ruoka onkin yhteinen tehtävä? Tai miksi naisen pitää kiittää jos mies on kerrankin imuroinut?

    Välillä on tärkeää kun toinen saa pelastaa toisen. Ehkä silläkin tavalla tuntee itsensä tärkeäksi. Kulkeeko siis kiitollisuus ja tasavertaisuus käsi kädessä?

    • Markus sanoo:

      Ehdottomasti pienet pelastukset silloin tällöin on paikallaan ja jopa välttämättömiä. Eikä itse asiassa varmaan parisuhteessa aina tarvitse olla tasevertaisiakaan, kunhan ollaan tasapainossa 😀

      Mie hain tällä sitä parisuhteen alkua ja parinmuodostusta enkä niinkään siellä parisuhteen sisällä tapahtuvaa toimintaa. Juuri tuota minkä sanoit, että parisuhteen lähtökohtana pelastaminen ei ole varmaankaan ihan parhain.

      Ehkä mie en oikein onnistunut tässä kirjoittamaan mitä ajattelen. Hirmuisen mukavaa kun siellä olette paikkaamassa 😀

      • Makka sanoo:

        Jäin vaan tosiaan miettimään tuota jo parisuhteessa eloa. Palaan vielä sun asian ytimeen, siis siihen parin muodostumis -vaiheeseen. Näkeekö sitä päältä päin, jos joku tarvitsee pelastajaa? Tokihan sen huomaa, jollei toisella ole kaikki muumit laaksossa. Mutta huomaako sen, että toinen onkin esim. itsetuhoinen? Haluaako alkaa toiselle pelastajaksi, jos tavoitteena on kuitenkin kumppanuus. Kuinka paljon pitää jaksaa ennenkuin voi lyödä hanskat tiskiin ja juosta. Toiset jäävät pelastajaksi, vaikka tietävät ettei toista voi pelastaa.. Minkä arvoinen toisen pitää olla, että haluaa pelastaa?

        Ja olen samaa kanssasi samaa mieltä, kenenkään kainalokepiksi ei pidä jäädä. Jaloilleen voi nostaa, mutta askeleet on otettava itse.

        • Markus sanoo:

          Sie oletkin suurten kysymysten äärellä 😀

          Tässähän on itse asiassa miun ajatuksissani kaksi eri tasapainoa ja pelastaja-pelastettava asetelmaa kyseessä. Ensimmäinen on helppo, niin sanottu absoluuttinen tasapaino. Esimerkiksi nyt sitten vaikka molemmat tienaa yhtä paljon, ovat suunnilleen yhtä kyvykkäitä ja imuroivat yhtä usein. Vaikeampi paljon on tämä toinen, suhteellinen tasapaino. Sitä voisi vaikka kutsua kuormittavuudeksi, eli siis molemmat kuormittuvat normaaliolossa ja -elossa yhtä paljon kykyjensä ja edellytystensä mukaisesti, vaikkeivat olekaan kenties absoluuttisesti tasapainossa.

          Tasapainossa olevassa parisuhteessa molemmat kuormittuu suunnilleen samalla tavalla.

          Uskoakseni aikalailla aikaisessa vaiheessa parisuhdetta kykenee huomaamaan tämän kuormittumisen jakautumisen ja jos huomaa antavansa enemmän kuin saa tai haluaa antaa, niin silloin täytyy punnita tarkkaan onko tasapaino mahdollista saavuttaa myöhemmin tai onko viisaampaa antaa laillistettujen pelastajien hoitaa pelastaminen ja etsiä itse tasapainoa itsensä kanssa tai toisen kumppanin kanssa.

          Ja kaikki mahdolliset makuyhdistelmät siinä välissä 😀 Eihän tällaiseen pohdiskeluun mitään vastauksia ole ja jokainen parisuhde on erilainen. Miksei pelastaja-pelastettava-parisuhdekin voisi toimia ihan hyvin, jos tuo kuormittavuus on tasapainossa. ja nimenomaan vielä se koettu suhteellinen kuormittavuus.

          ”Se lopettaa huumeet/viinan/uhkapelin/mitämilloinkin, jos vain rakastan tarpeeksi” ei kuulosta sellaiselta tasapainolta jolle parisuhde rakennetaan.

          Onhan noita ihmisiä, jotka eivät muunlaiseen alkaisikaan, löytäkööt he toisensa!

  5. Makka sanoo:

    Moni suhde alkaa miellyttämisellä. Halutaan antaa itsestään se paras kuva toiselle ja toinen myös näkee ensin ne parhaat puolet. Jossain vaiheessa suhde muuttuu vakavammaksi, aletaan siis miettiä suhteen kuormittavuutta. Toinen ehkä ei jaksakaan korjata kalsareitaan lattialta ja varpaan kynnetkin jäävät lattialle pyörimään. Moni laittaat laput silmille ja odottaa aina sitä huomista jolloin toinen ehkä muuttuu. Elämä taitaa olla kuitenkin tasapainoilua itsensä, kumppanin ja onnellisuuden tavoittelun välillä 🙂

    • Markus sanoo:

      Hitsi kun olisikin sellainen kaikille sopiva ja toimintatakuulla oleva elämä 😀

      Niillä korteillä mennään mitä jaetaan.

  6. Jarkko sanoo:

    Hmm. Selkeästi asioita, joita moni pohtii. Mutta entäs jos se tilanne on alunperin ollut ”hyvä ja tasapainoinen”, mutta myöhemmin muuttunut huonoksi jonkun sattumuksen, sairauden tms. kautta? Esim, vaikea vaihe elämässä, sisaruksia kuolee, vanhempia kuolee jne. Silloin voi tulla niitä ”pelasta mut” hetkiä. Eikö?

    Toinen, mikä kävi mielessä on ainakin tämän miehisemmän sukupuolen hidas kypsyminen (en siis puhu sinusta uljas sukupuolemme edustaja). Nuorena sitä ei välttämättä tunnista ”oikealla tavalla” sitä tasapainoista heeboa. Mitäs sitten pitäisi tehdä, kun oppii sen oikean tavan ja huomaakin erehtyneensä?

    Nyt tutuille tiedoksi: Tässä kohtaa en puhu itsestäni.

    • Markus sanoo:

      Eihän tämä tietenkään mitenkään kaiken kattavaa ohjeistusta ole, kunhan pohdintaa synnyistä syvistä.

      Kaikki kai me jossain vaiheessa pelastusta kaipaamme ja tarvitsemme, ja silloin siihen ei minusta aikaa tarvitse anella niinkuin jo Ani tuossa aiemmin totesikin. Ehdottomasti kumppanin tuentarpeeseen vastataan kaikella sillä ponnella mitä vain itsestä irtoaa.

      Yritin pontevasti pohtia sitä suhteen alkuasetelmaa ja tilannetta, jossa jo koko suhteen keskeinen lähtökohta ja kantava voima on se pelastaminen. Silloinhan koko suhde on jo paradoksaalinen, koska jos pelastaminen onnistuu niin suhteen perustaa ei ole enää olemassakaan.

      Jos pelastettava pelastuu, kliseisesti kasvetaan erilleen tai jotain muuta tapahtuu yllättäen tai hitaasti ja joka muuttaa sen suhteen perusteita niin silloin täytyy aloittaa uudestaan niillä pelimerkeillä jotka käsissä on. Uudestaan aloittaminen saattaa päätyä eroon tai suhteen uuteen alkuun, mutta entistä, tietyille perusteille rakennettua suhdetta ei voi jatkaa jos sen rakenteet muuttuu.

      My 2cents vain siis 😀

      • Jarkko sanoo:

        Ehdottomasti siis olen samaa mieltä kanssasi noin yleisellä tasolla. Paremmin toimii, jos molemmat ovat tasapainoisia, samoilla elämänarvoilla ja kiinnostuksilla ilman erityistä avuntarvetta normaalioloissa.

        Seitten kun on kuitenkin ihmisiä, jotka tarvivat apua, niin eiköhän niillekkin löydy tarpeeksi niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat autettavia.

        • Markus sanoo:

          😀 Mie mielelläni lisään tuohon tasapainon kuvaukseesi vielä tuon subjektiivisen tasapainon, siis suhteen ja henkilön sisäisen kuorman. Molemmille kykyjensä ja ominaisuuksien mukaan eikä pidemmälläkään aikajänteellä enemmän kuin jaksaa kantaa.

  7. Essi sanoo:

    Kun nyt trendikin on, että pitää olla vahva ja itsenäinen, tosi vahva ja valtavan itsenäinen, niin miten käy sen tasavertaisen parisuhteen, jossa kumpikin on niin vahva ja itsenäinen, eikä koskaan heikko, jos toinen haksahtaakin niin ala-arvoiseen asiaan kuin ah-niin-halveksittavaan henkiseen heikkouteen, romahtaa, väsyy, uupuu, menettää elämänilonsa. Tai vielä pahempaa, peräti sairastuu vakavasti, ehkä jopa pysyvästi?
    Kainalokeppi nurkkaan ja uutta kehiin?

    Nimimerkillä ”vituttaa-moinen-trendikäs-ja-ylitärkeä-itsenäisyys-ja-vahvuus-ja-niiden-helvetillinen-korostaminen-ikäänkuin-se-jotenkin-nostaisi-kunkin-ihmisarvoa-yli-muiden-nih!” Inhimillisyys kunniaan.

    Enkä nyt tarkoittanut tätä Markukselle henk.koht. vaan tuodakseni tämän toisen ääripään samasta aihepiiristä tavoilleni uskollisena, hivenen liioitellen. Olenhan nainen 😀

    • Markus sanoo:

      Nonih, rauhallinen asento, selkä suoraan ja sitten hengitetään yhdessä. Paha ilma sisään, hyvä ilma ulos… 😀

      Paskat vahvuudesta ja itsenäisyydestä. Mie yritin vain puhua parisuhteen sisäisen dynamiikan tärkeydestä ja siitä, miten kuorma jakautuu siinä ja minkälaiselle perustalle se parisuhde on rakennettu. Jos parisuhteen perusta ja lähtökohta on toisen pelastaminen, niin silloinhan se romahtaa pelastuksen tapahduttua. Kun taas jos alkulähtökohta ja perusta on tasapainoinen, niin silloin suuretkin, jopa pysyvät sairaudet ja muut hyvin vakavat asiat on käsiteltävissä ja yhdessä niistä päästään eteenpäin ja niiden kanssa eletään.

      Siksi toisekseen, tästä keskustelusta on jäänyt kokonaan pois se aivan yhtä tärkeä ellei tärkempi saamapuoli. Ei kai kukaan ole tyytyväinen sellaisessa perheessä ja suhteessa jossa vain kurjuutta jaetaan ja paskaa lapioidaan tasaisesti lapion kokoon suhteutettuna. Mutta se kuuluu ehkä toiseen blogsautukseen, tämän pohjavirekin jo oli jostain syystä negatiivinen eikä ehkä siitä syystä ollenkaan minulle luonteenomainen 😛

  8. Essi sanoo:

    Rauha maassa! Hyvää tahtoo ja sillee… Ymmärsin pointtisi kyllä 🙂

    Toki minäkin tunnen valitettavan monia (onnettomia) pariskuntia, joissa tuo dynamiikka on täysin pyrstöllään syistä että:
    – toinen tarvitsee kynnysmaton kohottaakseen omaa sairasta ja vääristynyttä egoaan (jonkinsortin huonoa itseluottamusta sekin)
    – toinen taas ei tunne itseään riittävän hyväksi ansaitakseen parempaa, ei rohkeutta vaatiakseen parempaa, ei välttämättä tajua edes kaivata parempaa?

    Kaksi lähtökohdistaan samasta perussyystä vinoon kasvanutta, joista toinen oireilee matelemalla (ja tuntee sitä kautta itsensä tarpeelliseksi?) ja toinen taas uskottelee epätoivoisesti itselle ja muulle maailmalle olevansa maailman napa. Vaikka on silkkaa napanöyhtää. Vieläpä pahalta haisevaa sellaista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Varmenne * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.