Varpaat viitanliepeellä?

Pitkästä aikaa taasen, anteeksi pitkä julkaisuväli. Joskus vain tarvitsee odottaa sen aiheen pullahtamista sen sijaan, että väkisin rustaisi jotain. Tällä kertaa ajatusavautumisrajan ylitti työpäivän jälkeen suoritettu Sellokäynti (Sello äs in Kauppakeskus, ei jousisoitin).

Lähdimme siis Selloon noutamaan Onnille uusia silmälaseja, joiden valmistumisilmoituksen reipas tekstiviestipostiljooni toimitti luuriini muutama päivä sitten. Jo etukäteislähtökohtana Kauppakeskukseen lähteminen perheen kanssa työpäivän jälkeen on uuvuttava, mutta kun kerran lasit on noudettava niin lasit on noudettava. Sitäpaitsi, uuvutus on erinomainen lähtökohta epäitsekkyydelle ja pystyn näppärällä ranneliikkeellä nappaamaan jo hiukan ajan myötä hapertuneita kohtia keränneen ja kiinnitysnarujen kohdalta kiiltäväksi kuluneen marttyyrin viitan naulakosta ja hyppäämään autoon.

Kauppakeskuksen päättymättömiä rullaportaita ajellessa, henkkamaukan kauluspaitojen sovittelua katsellessa, topsportin alehyllyjen välissä hikikarpalot otsalla kimallellessa ja lompakot rajat moninkertaisesti ylittäviä monien prosenttien alennuksessa olevia menneen kauden lasketteluhaalareita ja talvibatmanpöksyjä hipeltäessä ammennan voimaa marttyyrinviitan kiinnitysnyörin tutuista solmuista. Tuo näkymätön, tuttu ja turvallinen teräsmiehen tunnusmerkki harteilla pikkuisen liian kuuma takki, kutittava kaulaliina, ohimolla tykyttävät työasiat ja äänekkäästi vieraalla kielellä keskenään kiistelevät euroopanomistajat kimpoavat ihosta kuin keväinen kivaa ääntä pergolankatteessa pitävä raesade lippiksen lipasta. Olen hyvä mies ja isä. Omasta epämukavuudesta, uuvutuksesta ja tietoliikenteen haasteiden aiheuttamasta pienimuotoisesta jomotuksesta ja lainanlyhennysten jäljelle jättämästä kassavajeesta huolimatta teen sen mitä täytyy. Tuossa ajatusrakennelmassa on jotain alkukantaista ja kenties mieleen kumpuaa jäänteitä rankan metsästysretken jälkeen kauriinruhoa kotiluolaan raahaavasta cromagnonista, joka petaa perheelleen seuraavaa päivää ja kuunkiertoa ilman nälkää.

Kunnes, kuin salama kirkkaalta taivaalta ja täysin varoittamatta (mitä itse asiassa tuo salamasanontakin tarkoittaa mutta kirjoitin sen silti):
T: -Joko lähdetään?
M: -No, minua kyllä pikkuisen uuvuttaa…
T: -Selvä, mennään sitten!

Argah! En minä sitä tarkoittanut! Lähinnä sanoin tuon uuvutuksen sanallisena manifestinä marttyyrinviitan nyörin kiristämiseksi ja rauhoitellakseni hiukan protestoivia kinttujani. Koko siihenastisen taaperruksen ja tarjousten tutkimisen ajan minua pelottomasti, kattavasti, mitään pelkäämättä ja kaiken karkoittaen suojannut luotettu ja testattu viitta jää liepeestään armaksen vaimoni varpaiden alle ja nykäisee alkavaa (tai ainakin kutsun sitä alkavaksi) kaljuani suojanneen viitanhupun pois. Olen suojaton!

Keräten kaikki miehuuteni kappaleet ja henkisesti viimeisetkin marttyyriuden rippeet kokoon kaapien hoipun perheen perässä kohti parkkihallin rullakuljettimia ja epäuskoisena, jopa hiukan kiihtyen ja harvinaisen epäreilusti perhettä kohtaan käyttäytyen suoriudun autoon ja kotiin miten parhaiten taidan. Pikaisesti vetäydyn facebookin ja muutaman keskustelupalstan kauttaa sohvanmutkaan parsimaan hupunreunasta revennyttä uskollista ja luodinkestävää viittaa ja tavoittelemaan sitä cromagnontunnelmaa. Se taitaa kyllä olla hetkeksi mennyttä ja etsin hajamielisesti kaukosäätimellä jotain lohdullista laifstailohjelmaa telkkarista.

Jaa Facebookissa tai sähköpostillaShare on Facebook
Facebook
Email this to someone
email
Kategoria(t): Perhe-elämää. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta kohteessa Varpaat viitanliepeellä?

  1. Tytti sanoo:

    Hyvä marttyrointi meni ihan hukkaan. 🙁

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Varmenne * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.