Ei tunnu blogsahtelevan.

Onpas kovin hiljaista ollut blogsahtelurintamalla. Jotenkin ei vain ole oikein mikään tarttunut käpytumakkeeseen tai minnelie aivokurkiaisen seudulle pyörimään sillä tavalla, joka pullahtaisi pintaan bloksahduksena. Ei edes kunnolla mitään sinne päinkään. Ollenkaan.

Onkohan miun kirjallinen suoneni tyrehtynyt tai valunut kuiviin? Yksinkertaisesti vain sanottava loppunut? Maailman tapahtumat ei enää kirvoita kirjoittamaan? Mielikuvitus sanonut sopimuksen irti? Enkö enää ota kantaa asioihin yhtä intohimoisesti tai -himottomasti kuin aiemmin? Emmie kyllä ihan suoranaisesti näitä usko. No miksei se runosuoni sitten sykähtele entiseen malliin?

Miulla ei oikeasti ole harmainta aavistustakaan 😀 Mutta arvailla toki voi:

Ehkä miun elämä on jotenkin tasapaksua ja tapahtumaköyhää. Töitä on ihan tavattomasti ja töiden ulkopuolinen aika kuluu jotenkin vain niinko niitä elämää ja elintoimintoja ylläpitäviä pakkoliikkeitä suorittaen. Toki siitäkin voisi sanaista arkkuaan availla miten kiehtova oli se hetki kun jääkaapin alahylly räksähti rikki kun siihen tipahti voiveitsi tai siitä kuinka huikaisevasti nilkka aavistuksen nyrjähti sunnuntaina koripallistellessa, mutta ei nämä ehkä sitten kuitenkaan täytä sitä mukia joka sitten ylivuotaessaan ja rahin kastellessaan kirvoittaa naputtamaan näppäimistöä hurmoksellisesti.

Ehkä mie en tahdo kirjoittaa sellaisista asioista, jotka ei miulle itsekään ole aivan selviä. Niinko liian tavallaan intiimeistä asioista. Tai siis ”en edes tahdo” pitäisi sisällään sen, että tahtoisin mutta en tee sitä koska ne on liian henkilökohtaisia tai toisienhenkilöidenkohtaisia. Mie tarkoitan sitä että ei tule edes mieleenkään kirjoittaa niistä. Semmoisista niinko jutskista jotka pitää ensin avata itselleen ja sitten vasta päästää pullahtamaan wordpressartikkeliksi asti. Ehkä miulla on se niinko blogsautuskiintiö tullut täyteen niitä asioita mille pitäisi ensin avata itsensä ennenko niitä avaa muille ja sitten ne jutut niinko tukkii sen blogsautusjonon.

Ehkä miulla on blogsautusenergia valjastettu muihin puuhiin. Ne, jotka miuta enempi tapailee niin ovatkin saattaneet huomata, että töitä on piisannut. Arkipäivien lisäksi töimiset on aavistuksen valuneet muillekin ajankohdille ja toisinaan viikonlopuillekin ja saattaa tietysti olla, että se kokonaisenergia mikä aiemmin on riittänyt töihin, kotihommiin ja blogsautteluun on niinko priorisoitunut töimistelyyn ja loppu on mennyt niinko elämän perusedellytysten ylläpitoon. Niinkin paljon, että jos sattuu se kohtalaisen harvinainen tilanne jossa en ole Töyrylävuorossa eikä ole työpäivä niin mie olen lähes hämmentävän paikallani. Vaakatasossa tai sohvalla. Enkä tee mitään. Siis Yhtään Mitään.

Kaiken kaikkiaan mie olen kuitenkin tavallaan tyytyväinen. Yksi miun elämänfilosofiani kulmakivistä: ”Minimoi stressinaiheuttajat” tarkoittaa sitä, että en suostu stressaantumaan moisesta blogsauttelusta. Pullahtaa jos pullahtaa ja jos ei niin sitten pullahtaa joskus toisella kertaa. Jos pullahtaa 😀

Olokaahan silti kaikki ihimisiksi elekääkä alakako hölömöilemmää ettei aina tartte hävetä 😀

 

 

Jaa Facebookissa tai sähköpostillaShare on FacebookEmail this to someone
Kategoria(t): Memiehet, Perhe-elämää, Perussettiä, Työhommia. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Varmenne * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.