faija anna mun ajaa mökkitie

Helou itse kullekin säädylle taas luvattoman pitkästä aikaa. Jotenkin sitä vain on aina muka kaikkea muuta ja sitten tuli pari muuttujaa ja oho jopas  kello on paljon. Tällä kertaa kuitenkin arvelin päättäväisesti pusertaa alitajunnasta radion avustuksella pullahtaneen ajatuksen blogsautukseksi asti. 🙂

Arttu Wiskari se hauskahkolla äänellään laulahteli radiossa, kun ajelin kotia kohti viittilöitsentäreissulta ja kirvoitti aivosoluset taas ankarasti ajatuksia suoltamaan ja nimenomaan vielä joteskin nostalgisissa tunnelmissa. Mökkitie oli lyhyempi kuin Arttu muisti ja Vaarikin kasvoi jo heinää. Samankaltaisia muistoja pukkasi itselläkin pintaan siitä, miten pappa paistoi maivoja voissa valurautapannulla mökillä saaressa tai miten nukuin pienenä poikana joululahjaluistimet jalassa kun ne oli niin hienot. Ja kaikilla meillähän nuo tuollaiset muistot pullahtaa ilmoille kun jokin sopiva ärsyke muistimöllyköitä toisiinsa sopivasti hieraisee.

Ja nyt siis itse ajatukseen. Mitä mein kääpiöt muistelee sitten, kun muutaman kymmenen vuoden päästä niiden aivojen muistitumakkeita joku sopiva ärsyke hankaa kuin hiekkapaperi ja pölläyttää niitä ilmoille? Miten kevyen kuuloista on muistaa miten joku rändömi voitti mainkraftissa, aipädin akku loppui tai uudessa tietsikassa oli tsikapitti muistia? Jotenkin ihan äkkiarvaamatta yllätin itseni miettimästä sitä, miten miun muistoni on sentään oikeasta elämästä ja konkreettisia ja hienoja ja nostalgisia vaarikin oli sodassa ja miten mein pamperoisten rankin muisto on kun joutui kävelemään hammaslääkäristä kotiin kaikki kaksi kilometriä tai se, että luokkaretkellä ei ollutkaan pitsaa vaan pelkkää voikkaria.

Mikä minä olen sanomaan heidän muistojensa hyvyydestä? Eikös mein vanhempamme ole olleet aikoinaan samassa tilanteessa muistojensa kanssa ja pohtineet miten heidän muistonsa on sentään oikeita ja konkreettisia ja noilla lapsilla on sentään sähköt ja telkkari.

Eiköhän kaikille ole tärkeimpiä kuitenkin ne omat muistot, oli ne sitten minun mielestäni millaisia tahansa. Kunhan vain osaisi noille kääpiöille toteuttaa sellaisia tallennustilaan iskostuvia muistoja joiden kanssa olisi kiva sitten itse aikoinaan vähätellä seuraavan polven muistamisia eikä sellaisia jotka mieluiten unohtaisi kokonaan. Siihen nimittäin saattaa jo siinä vaiheessa olla ihan oikea menetelmä, että ne vaihdetaan parempiin.

Olokaahan siis sillee, että kehtaa sanoa elekääkä alakako hölömöilemmää. Tai hölömöilkää ainaki sillee, että kehtaa muistaa 😀

Jaa Facebookissa tai sähköpostillaShare on Facebook
Facebook
Email this to someone
email
Kategoria(t): Perhe-elämää, Perussettiä. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Varmenne * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.