Kateus vie kalatkin vedestä.

Lumipöllyssä kotimatkalla auton ikkunasta tihrustaessa aivot saa jostain signaalin alkaa täysin vapaasti generoimaan ajatuksia päällisin puolin täysin satunnaisista aiheista. Joskus joku niistä tarttuu tietoiseen ajatteluun asti ja sen tiimoilta sitten vierähtää vapaan assosiaation parissa näppärästi koko kotimatka 😀

Tällä kertaa ytimenjatkeesta pinnalle punkesi itsensä kateus. Tätä kaikille varmaankin tuttua tunnettahan sanotaan suomalaisten perisynniksi, sielunmyrkyttäjäksi ja muuten täysin elämiskelpoisen elämän salatuksi varjopuoleksi ja vaietuksi elämän masentajaksi. Harry Potterista tuttu Ankeuttajahan se. En kuitenkaan jäänyt pohtimaan sen syntyperää, syvintä olemusta tahikka elämäntapaoppaiden ja sielunpaimenten opetuksia siitä eroon pääsemiseksi. Päinvastoin, jäin kieriskelemään omissa kateuksissani. Tässä kohtaa sitten kieli takaisin suuhun ja pari rauhallista hengitysliikettä ennen paljastuksien virtaa.

Taiteellinen lahjakkuus

Voi jumminpummi ja miljoona muuta voimasanaa miten mie olen kateellinen lahjakkaille artisteille. Miksi, oi miksi en osaa soittaa tai en edes koskaan oppisi soittamaan siten, että sitä sanottaisiin lahjakkuudeksi? Miten upeaa se on, kun joku oikeasti lahjakas saa soittimen käteensä ja taikoo siitä upeaa musiikkia kuin enkelten sormien ohjaamana! Mie olen niin kateellinen graafikoille, jotka muutamalla siveltimen vedolla tai hiiren kliksautuksella saa aikaan sellaisia viivoja, voimia, ajatuksia joita mie en saa edes ikkunaa vasten voipaperille läpi piirtämällä! Mie olen niin kateellinen ilmaisuvoimaisille esiintyjille, jotka ottavat yleisönsä haltuun vaivattomasti ja pitävät sen otteessaan alusta loppuun jättäen jälkeensä typertyneenä pihalle raahautuvan jonon volganlauttureita, jotka saavat ensimmäisen järkevän sanan suustaan vasta kotona jääkaapin ovella eivätkä pysty muuta ajattelemaankaan muutamaan päivään! Vähänkö se olisi hienoa ja vähänköpikkusenlievästi mie olen kateellinen!

Taloudellinen turvallisuus

Aiettä! Mie olen niin kateellinen niille, jotka joko syntymälahjana tai omalla työllään tai pelkästä sattuman oikusta ovat saavuttaneet sellaisen taloudellisen aseman, jossa satunnainen pikkuinen lama, jääkaapin lakoaminen voimattomana keittiön nurkkaan, auton jakohihnamuuntajaremmikampijohtoakselivaurio, juuston hinnannousu tai kesämökin heräteosto ei saa samantien luisumaan kädestäsuuhun elämiseen ja sossunjonoon. Miten kadettaakaan määränsä enemmän sellaiset, joilla on oma maksettu talo, kesämökki, auto ja osakehuoneisto vuokralla odottamassa lasten opiskelemaan lähtöä ja vielä itselläkin aikaa nauttia niistä. Voi hitsinpitsi miten se olisikaan mukavaa ja miten mie olen kateellinen!

Sinnikkyys ja perinpohjaisuus

Pirskatti miten mie kadehin ihmisiä, jotka pystyy oikeasti ja aidosti sitoutumaan ajatukseensa tehtäväänsä niin, että häiriöistä välittämättä, häiriötekijöistä piittaamatta, aikaa ja vaivaa säästelemättä, läpi tulen ja veden, tuulen ja tuiskun taistelevat maaliin ja tekevät tehtävän, selvittävät ongelman, pääsevät maaliin, toimittavat paketin, oppivat vuorosanat, voittavat vastukset ja voivat nukkua yönsä rauhassa tietäen tehneensä parhaansa ja kaiken parhaalla mahdollisella tavalla. Voi pölkätti miten mie kadehdin niitä!

Vaivaton heittäytyminen

Miuta niin kadettaa ne ihmiset, jotka päällisin puolin rennosti ja sen kummemmin vaivaa näkemättä ja epävarmuutta kavahtamatta pystyvät heittäytymään. Miten ne pystyykään niin tyynenä irtisanoutumaan työstään, myymään kotinsa, pakkaamaan kapsäkkinsä, perheensä, teepaitansa ja parit puhtaat kalsarit ja liftaamaan jonnekin siperiankulmille elämään jurtassa ja paimentamaan gilaliskoja muutamaksi vuodeksi. Älkääkä nyt yhtään siellä vinkuko epäolennaisuuksia, kateellisuudesta oli puhe! Kuinka ne voikaan niin lopoisasti ja huolettomasti jättämään virkansa paikallisen kunnanviraston kahvinkeittäjänä ja lähtemään peränäkkäläjärven kansanopistoon opiskelemaan inkerinkieltä ja tuumata vain:”Oli jotenkin aika vaihtaa alaa”. Himpulanpimpula miten miuta kadestuttaa sellainen!

Tässäpä automatkan satoa. Kateus on samaa sarjaa monen muun tunteen kanssa siinä, että se kyllä syö energian, rikkoo farkut polvista, puhkoo potkukelkan kumit ja vie ne kuuluisat kalatkin sieltä kuuluisasta vedestä sillä kuuluisalla tavalla. Mie selviän siitä sillä, että mie pystyn myös vastapainoksi olemaan aidosti ja oikeasti onnellinen niiden ihmisten puolesta, joilla edellä mainittuja ominaisuuksia tai monia muita pienempiä asioita on, jotka kademieltä mielenpohjalle puskee. Miten kovasti mie iloitsinkaan kun ystäväni sai it-kuplan hulluina vuosina miljoonia. Kuinka paljon mie olenkaan ylpeä veljestäni, joka oppii soittamaan ihan just mitä vain ihan just millä vain. Miten hienoa minusta on katsella sinnikäästi tehtyä työtä ja miten hyvä mieli minulle tulee kun sinnikäs puurtaja saa työnsä valmiiksi.

Miten te pärjäätte kateuden kanssa? Onko teillä vielä niitä kuuluisia kaloja siellä kuuluisassa vedessä?

Jaa Facebookissa tai sähköpostillaShare on Facebook
Facebook
Email this to someone
email
Kategoria(t): Perussettiä. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta kohteessa Kateus vie kalatkin vedestä.

  1. Therése sanoo:

    Vitsi ku mie oon kateellinen siun verbaalisista kyvyistä ja kirjoitustaidoista, hirveän miellyttävää lukea siun tekstejä! Joten taiteellista lahjakkuutta siulta aineskin löytyy 🙂 Lukisin kokonaisen kirjan, jos julkaisisit.

    Muuten olen samoissa fiiliksissä kaikista siunkin kateuden aiheista, joten taitavat olla loppujen lopuksi varsin perus settiä meille jokaiselle kateelliselle ihmiselle…

    • Markus sanoo:

      Kiitos kauniista sanoista 🙂 Enköhän mie tyydy tällaiseen tajunnanvirtaan, kirjan kirjoittaminen kuulostaa hirmuisen työläältä eikä miulla taida olla sellaiseen sinnikkyyttä 😀

  2. Jarkko sanoo:

    Meikäläinen kadehtien ihailee niitä ihmisiä, jotka ovat aitoja itsejään miettimättä sitä kauheasti mitä muut ajattelee heistä ja heidän puuhistaan. Sellaisten seurassa on aina helppoa olla ja ah niin mukavaa. Toki se edellyttää, että he ovat huomaavaisia, eikä itsekkäitä paskiaisia, mutta ymmärrät varmaan tyypin josta puhun.

    Miksi sitä pitää itse aina stressaantua siitä, kun jossain kohtaa tuli sanotuksi tai toimituksi vähän ajattelemattomasti ja josko se häiritsee sen toisen ihmisen elämää (vaikka onkin todennäköisesti unohtanut sen 30 sekuntia tapahtuneen jälkeen jos edes huomasi)? Omien mokien unohtamisen taito on siis tämä toinen kadehdittava ominaisuus.

    Ja juu. Tuo taiteellinen luovuus on kyllä ominaisuus, jota olisi kiva omata. Soittamaan pystyn jotenkuten instrumenttia kuin instrumenttia jos vain vähän viitsisi treenata. Ei virtuoosimaisesti, mutta ainakin ukkonooaa vaikeamman lirautuksen. Mutta ei se luovuutta ole. Ainakaan mulla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Varmenne * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.