ruumiinkulttuuria kullekin

No siis kaikkihan alkoi siitä, kun menin lopettamaan tupakoinnin 1.1.2008.

Puolessa vuodessa olin mussuttanut ja mässyttänyt vuodesta -93 samanmoisena sutjakkana säilyneen 73-kiloisen varteni sellaiseksi, että ihrasta tehty vyölaukku ja kylkiin talletetut talvenvarat heilauttivat vaakalukeman yli kahdeksankymmenen. Vaakalukema ja yksi sen 2008-kesän lomamatkalla otettu vahinkokuva, jossa pötsi himmensi auringon vakuuttivat minut siitä, että tarttis varmaan tehdä jotain… Ja siitä se ajatus sitten lähti…

Aloitin keski-ikäisen tomumajani kurittamisen luontevasti koirien kanssa kävelemällä. Mie kävelin. Ja kävelin lisää. Ja sitten mie kävelin. Ostin uudet kävelylenkkarit ja kävelin lisää. Sinä syksynä kävelin. Ja sitten mie jonkin verran myös kävelin. Ja nautin oikeasti jokaisesta metristä. Mikähän se on se omituinen halu ja into ja hurmos, mikä ihmiseen menee silloin kun kuntoilee? Tihkusateessa rillit huurussa paita ja huppari hiestä ja sateesta märkänä sitä tallustaa niin reippaasti kuin kintuistaan pääsee vielä kuitenkin kävellen ja naaman täyttää sellainen virne, joka hämärällä kujalla vastaantulevan ihmisen kasvoilla saa kääntymään karkuun niin nopeasti kuin pystyy kauhu askelia siivittäen. Sitten tuli se hetki ja lenkki, etten oikeasti enää pystynyt kävelemään vaan aloin hölkätä.

Ostin huutiksesta juoksulenkkarit ja sitten mie hölkkäsin. Pyörätietä keskustaan ja uimahallin mäkeä ylös ja harjun yli ja metsän kautta kotiin huikeat kuutisen kilometriä. Ja sitten hulluuden puuskassa koko keskustan ympäri melkein kymmenen kilometriä 😀 Kuntoilupuuskan alussa laatikosta kaivamani joskus takavuosina Diners Clubin lahjana saatu Suunto t6 sykemittari kulki mukana sinnikkäästi ja laittoi tykytykset tunnollisesti muistiin. Jos jäi päivänä tai kahtena käymättä niin se syyllisyyttä korvista ja silmistä pään sisään tunkien kysyi: Haluatko päivittää aktiivisuutesi? ja jos halusi niin se tiputti aktiivisuustason seiskasta kuutoseen… Ja voi hirvityksen kauhistus sitä murheen alhoa! Olenko oikeasti vain kuutosella aktiivinen? Lenkkaria jalkaan vain ja uutta uimahallin lenkkiä kiertämään. Kunto kohosi kohisten.

Se alkutaival oli huikeaa. Jokaisella lenkillä tuntui, että jaksaa pikkuisen paremmin ja pikkuisen kovempaa. Sydämen tykytykset on pikkuisen alempana ja ja nousee pikkuisen korkeammalle ylämäessä. Ja sekös vasta motivoi uudelleen lenkille 😀

Tässä kohtaa, kun enemmän tai vähemmän aktiivista lenkkeilyä on se kolmisen vuotta takana ja keväällä kävin Helsinkin City Runin puolimaratonin työnantajan sponsoroimana aikaan 1.52, on oikeasti valtavan mukavaa ja tyydyttävää käydä se melkein kaksikymmentä kilometriä alle kahden tunnin tai muutaman kilometrin leppoisa lönköttely ja nauttia ilmasta, auringosta, tihkusateesta tai siitä mitä nyt sitten ikinä siinä lenkin aikana vastaan tuleekaan. Juoksemassa käydessään ei tarvitse enää keskittyä siihen ettei tukehdu ja siihen että jaksaa sen mäen ylös asti vaan voi tunnustella metsäpolkua varvaskenkien läpi ja kuunnella lintujen laulua. Harmi, että siihen tunnelmaan pääsemiseen täytyy jaksaa epälukuinen määrä niitä työläämpiä ja tuskallisempia kilometrejä.

Mie olen taipuvainen uskomaan, että jotenkin tämä juoksentelu- ja kahvakuulainnostus juontaa juurensa lisääntyvistä ikävuosista ja oman kuolevaisuuden tiedostamisesta. Vielä pienempänä omaksuttu vankka usko omasta kuolemattomuudesta on vaihtunut tiedostavampaan tunnelmaan ja jotenkin sitä tahtoo varjella tätä maallista tomumajaa ennenaikaiselta rappeutumiselta ja lisätä edessä olevia vuosia ja vuosikymmeniä sekä toki myös parantaa niiden laatua. Mikäs siihen halvempi ja helpompi konsti olisi kuin kuntoilu?

Lopuksi haluan kiittää perhettäni ja koiriamme väsymättömästä motivoinnista ja masunpuristelusta, Suuntoa sinnikkäästä tykytysten ja kilometrien tallennuksesta, endomondoa kuntoiluun ja varsinkiin lenkkeilyyn oivallisesti sopivasta kartta- ja kuntoilupalvelusta ja Vibram Fivefingersejä lähes sietämättömän hyvistä juoksentelutossuista.

Uskokaa pois, on se sen arvoista, kun joku sunnuntai-iltapäivä kun vie tyttären ratsastamaan ja ratsastustunnin aikana tuumaa lenkille lähtiessään: Jospa mie tällä kertaa hilputtelen pikkuisen reippaammin… tuloksena 10 kilometriä alle 47 minuuttia ja leppoisa viitisen kilometrin lönkyttely takaisin tallille 😀  Se tuntuu kivalta.

Jaa Facebookissa tai sähköpostillaShare on Facebook
Facebook
Email this to someone
email
Kategoria(t): Perussettiä. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta kohteessa ruumiinkulttuuria kullekin

  1. Annika sanoo:

    Se on vaarallisen mainiota puuhaa tuo liikuntariippuvuus. On hienoa huomata, että pystyy juoksemaan. Upeaa huomata, että ei ole koskaan ennen juossut nuin kauan tai näin pitkää matkaa. Saatika huomata jaksavansa heiluttaa punttia tai kyykätä semmoisilla painoilla ettei edellisellä kerralla ollutkaan jaksanut. Itsensä haastaminen on mainiota. Tsemppiä vaan liikkumiseen. Pahempaakin hommaan voi höyrähtää.

    • Markus sanoo:

      Kiits kommentista 😀

      Niin miekin olen ajatellut, että paljon typerämpiinkin asioihin voi aikaansa tuhrata 😀

      -M

  2. Otso sanoo:

    Ihmettelinkin hiukan noita hienoja raporttejasi, mutta oletkin aloittanut keuhkojesi puhdistuksen. Hieno homma, sillä hapella se juoksu sujuu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Varmenne * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.