Sekalaisia hupsuhetkiä, osa 2.

Hehei taas verrattain pitkästä aikaa!

Tällä kertaa blogsahduskynnyksen yli tuuppasi hellästi mutta kuitenkin päättäväisesti se, että ehkä miun onnettomuudestani ja kuntoutuksestani/kuntoutumisestani on jäänyt teille aavistuksen vaaleanpunaiseksi värittynyt kuva. Muutamaa teistä lukuunottamatta saattaa sellainen minun luonteenomainen hyväntuulisuuteni ja hyviin puoliin keskittymiseni tavalla tai toisella aiheuttaa epäreilua asennetta aivotoiminnan häiriöihin varsinkin onnettomuuksissa. En tällä kertaa halua ollenkaan nostaa omaa häntääni tai yhtään himmentää käsittämättömän hyvän onnen osuutta tähänastisessa tapahtumaketjussa, mutta haluan kuitenkin aavistuksen raottaa kantta niiden asioiden kohdalta, joista en ole kovinkaan usein maininnut tai edes itse juuri kovinkaan paljon ajatellut. En kaipaa sääliä, mutta haluan antaa ehkä hiukan oikeampaa kuvaa aiheesta niin hyvin kuin muistan ja pystyn.

Miun olkapääni oli varsin huono ja siihen sattui aika kovasti. Kuvasin taannoin elokuussa sen toimintaa naamakirjastatuksessa ja totesin, että validiaan mennessäni se ei noussut kunnolla edes vaakatasoon mutta kuntoutuksella ja jumpalla se alkoi toipumaan ja toimimaan ja ennen pitkää se nousi jo melkein ylös asti. Se kuulostaa tietysti hauskalta kun ei kerro kyseessä olevan käden, mutta onnettomuudesta oli kuitenkin lähes vuosi. Ja vuosi on pitkä aika pukea paita päälle ja housut jalkaan eri tavalla kuin ennen ja jumpata varsin kipeää raajaa joka päivä. Olen lujasti sitä kuntouttanut ja nyt se on yhtä hyvä kuin ennenkin. Se kuntoutuminen ei siis kuitenkaan tapahtunut itsestään tai ilman vaivannäköä tai kipua.

Alahuuleni on ollut kohta kaksi vuotta huono ja ihan saman tuntoinen kuin silloin kun paikkauksen jälkeen hammaslääkärin puudutuksen hiljaa heiketessä. Se on toiminut erinomaisen hyvänä väsymysindikaattorina ja lähes pettämättömän tarkasti miun alahuuleni on alkanut tuntua kylmältä kun aivoni ovat saaneet tarpeeksi siltä päivältä eikä enää mitään askaretta oikein kannattaisi aloittaa. Kumpikaan näistä, siis väsyvät aivot tai kylmän tuntoinen alahuuli, ei ole tainnut kovin usein olla esillä enkä niistä useinkaan mainitse edes itselleni. Se on vieläkin samalla tavalla kuin tunnoton kuin ennenkin mutta sen kylmeneminen on vähentynyt mikä voi tarkoittaa ihan mitä tahansa vaikka tulkitsenkin sen hyvänä merkkinä.

Vuosi sitten ennen joulua oli tilanne, että monena yönä heräsin yöllä käymään vessassa ja huimaus sekä epäluottamus omiin kykyihin ja aivoihin aiheutti sen, että menin portaat istuma-asennossa peppu kiinni portaassa yksi porras kerrallaan ja nousin toimituksen jälkeen portaat takaisin ylös samalla tavalla koko ajan pitäen seinästä kiinni että maailma pysyisi paikallaan huimauksen vuoksi ja katse kiinnitettynä eteisessä roikkuvaan takkiini tai makuuhuoneen pylvääseen tietääkseni olevani oikeassa maailmassa ja oikeassa talossa. Siitä huolimatta en ollut aina varma olevani oikeassa talossa tai oikeassa maailmassa, mutta minulla ei ollut muutakaan paikkaa mennä. Onneksi silloin pahimmissa tilanteissa minulla oli auttamassa ihminen silloin kun en itse pystynyt enkä osannut.

Olen oppinut puolessatoista vuodessa vahtimaan sanomisiani ja osaan sen jo kohtuullisen hyvin varsinkin levänneenä. Jos aivoillani alkaa olemaan kilometrit päivältä täynnä niin kontrolli ei toimi ihan niin hyvin ja saatan sanoa asioita joita en haluaisi sanoa ääneen tai en tarkoita. Toisinaan myös onnistun sekoittamaan sanoja varsin luovasti ja markusmaisesti toisiinsa ja vaikka lopputulema on silloin varsin hauskuudellinen niin toisinaan käy niin, että yritän sanoa ihan oikeaa tai vakavaa asiaa ja toteankin kissan olevan savupiipun reunalla tupluuri. Vaikka se kuulostaakin hauskalta niin en yleensä mainitse siitä, että on varsin vaikea ja kuluttava tilanne jos ei pysty luottamaan omien aivojensa kykyyn tuottaa puhetta kun on jotain sanottavaa. Olen aina siihen pystynyt ja osaltaan koko elämäni perustuu varsin kehittyneeseen kykyyni käyttää kieltä ja sanoja. Tämä kyky on ollut merkittävällä tavalla uhattuna ja se on pelottavaa.

Ehkä tässä olisi teille kaikille ihan pienenpieni kurkistus siihen, että ei kuntoutuminen ole ollut ihan pelkkää ruusuilla tanssimista kuitenkaan tai kaikki olisi tapahtunut itsekseen tai tarjoiltu kuin Manulle illallinen. Ehkäpä tämänkertainen loppukaneetti löytyisi jostain sellaisesta kuin koettakaa vaikka puolen tunnin tai tunnin ajan kyseenalaistaa kaikki, mitä aivonne teille kertoo alkaen vaikka siitä, että istutko vai makaatko, päästätkö ääntä vai oletko hiljainen, sanoitko oikeasti jotain ja jos sanot niin mitä ja kenelle, oletko hereillä ja niin edelleen mitä ikinä mieleenne tuleekin siitä, että missä asioissa aivonne toimii kapellimestarina ja viestikeskuksena. Elämä, jossa mitään aivonne teille kertomaa ei voi pitää totuutena tai oikeana on valtavan pelottavaa ja uskon, että tein oikean valinnan kun en alkanut pelkäämään vaan päätin touhuta. Meni syteen tai saveen.

Kiitos teille. Kahta vuotta ei ole vielä onnettomuudestani kulunut ja olen ylittänyt ja ohittanut kaikki mahdolliset ennusteet kuntoutumisessani. Tämänhetkinen tavoite on lopettaa sairaslomani jo tämän vuoden aikana ja näköpiirissä ei ole mitään mikä sen estäisi.

-Markus

Jaa Facebookissa tai sähköpostillaShare on FacebookEmail this to someone
Kategoria(t): Perhe-elämää, Perussettiä. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Varmenne * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.