virtojen valtias

Kyllä, se aika vuodesta! Aurinko paistaa kenkien alla pakkaantuneelle polulle ja kasaan kolatuille koirankakalla ja tuulen puistamilla oksilla kuorrutetuille lumikasoille. Talitintti titityyttelee ja läheisen pienen rakennustyömaan laitteiden ääni kuuluu vielä lehdettömän metsän läpi houkutellen vielä talvikuosissa olevan pergolan tuolille kahvia ryystämään.

Katse karkaa pienen pienelle lumesta pilkottavalle betonilaatalle…

Himputti, laattaa näkyy tuolta. No, jos antaisi rauhassa tuon lumen sulaa. Tuota laattaa kyllä näkyy tuolta. Onpa mukava ilma kun pitkän talven jälkeen tuo aurinko malttaa paistaa ja lämmittääkin jo mukavasti. Hitsi, tuolta kyllä pilkottaa tuota laattaa. Hakisikohan toisen kupin kahvia ja lähtisi vaikka kävelylle mutta tuota laattaa näkyy tuolta pikkuisen. Missäkähän kohtaa se seuraava laattaa olikaan? Ensi viikolla olisikin sitten kurssia pidettävänä. Laatta. Kivalta näyttää kun jo pikkuisen noiden syreenien silmut on turvonneet. Laatta pilkottaa.

Jos mie nyt sitten ihan pikkuisen vain. Ei paljon. Tuosta jos pikkuisen kopautan kantapäällä kun se lohkeaa niin mukavasti. Ah, hitsi kun lohkesi hieno pala! Jos nyt sitten ihan pienesti kopauttaisin toisenkin kerran. Hitsi, iso pala lähti! Nyt tuohon kertyy vettä, hitsi. Jos mie sen verran tuosta lapiolla napautan, että tuo vesi menee pois. Noin. Mutta nyt se jumittaa tuohon kohtaan, jospa mie ihan tuosta vielä kopsautan lapion kärjellä. No nyt se valuu se vesi eteenpäin tuonne. Mutta mihis sitten? Eihän sitä voi tuohon jättää kertymään. Hei hitsi, nyt tuosta lohkesikin noin iso pala…

Lumen lohkeamisessa ja veden virtaamisessa sohjosta puhdasta uraa pitkin on jotain hirmuisen tyydyttävää. Alta paljastuva maa lupaa jotain suurempaa, parempaa, paremmalta tuoksuvaa ja mukavampaa kuin selkänsä taittanut talvi on tarjonnut. Lähes joka kevät kamppailen monta minuuttia ennenkuin annan periksi syvälle geeniperimääni haudatulle purontekovietille ja vietän tunteja ja taas tunteja lapion ja harjan varressa lohkaisten lumilevyjä, avaten sohjopatoja ja tarkkaillen sulamisveden katoamista alempana oleviin vielä sulamattomiin lumilaattoihin.

Mie en ole vielä keksinyt sitä perimmäistä viettiä tai tarvetta, johon purontekovietin antropologinen tai biologinen tausta perustuu, mutta olen kuitenkin varma siitä, että ilman sen olemassaoloa olisimme kuolleet sukupuuttoon pian puusta laskeutumisen jälkeen.

Jaa Facebookissa tai sähköpostillaShare on Facebook
Facebook
Email this to someone
email
This entry was posted in Perussettiä. Bookmark the permalink.

2 Responses to virtojen valtias

  1. Olen antropologi, mutten osaa vastata kysymykseen. Sen tiedän kuitenkin, että jo muutamia päiviä minäkin olen vedellyt saappaan kannalla puroja pihaan. Manipuloinut virtojen kulkuja. Padonnut. Iloinnut. Ja tänään vähäsen sorruin siihen kaverinkin pihalla. Kohta puolet paikalla olleista aikuisista oli samassa meditatiivisessa hankkeessa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Varmenne * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.